Valaistuminen

Valon ja varjon loppumaton leikki

Huokaisen helpotuksesta, se oli vain unta. Sydän hakkaa vielä ja iho on hikinen, olo hätääntynyt. Mieli kuitenkin ymmärtää että se kauhu mitä koin hetki sitten, mikä vielä minuutti sitten tuntui täysin todelliselta - olikin unta. Tunne tuntuu vielä, mutta minä olen hereillä, olen tässä, kaikki on juuri niinkuin pitääkin. 

Lapsen askeleet lähestyvät ja lämpimät, pienet kädet tarrautuvat jalkaani eivätkä päästä irti. Tunnen ärtymystä sillä tiedän että hän jaksaa roikkua siinä paljon pidempään kuin minun hermoni kestävät. Pitäisi ehtiä tehdä ruoka ennen harrastuksiin lähtemistä. Lattianrajasta kuuluu vaativa ääni ”äiti anna huomiota, minulla on nälkä, koska ruoka on?” ”Äiti tekee ruokaa, päästäisitkö irti että pääsen liikkumaan?”. ”EEEEEEEEN KOSKAAAAAN, Äiti on niin ihanan pehmeä ja lämmin!” Pienet kädet tarrautuvat tiukemmin jalkaani. Mieleni tarjoilee ajatuksia kuten: ”PÄÄSTÄ IRTI HETI! Äidin täytyy tehdä ruoka, auttaa veljeä läksyissä, täyttää tiskikone ja ihan just täytyy lähteä ilma-akrobatiaan.”. Todellisuus ja pitäisi eivät kohtaa, tunnen ärtymystä. Pienet kädet tarrautuvat entistä tiukemmin jalkaani ja jalatkin kiertyvät jalkaani kiinni. Ihan kuin pienisuuri takiainen olisi minussa kiinni joka huutaa yhtäaikaa ruokaa ja huomiota. Miten ihmeessä pystyn tarjota kumpaakin kun on niin KIIRE? Ärtymys kasvaa suhteessa mieleni suoltamaan tarinaan riittämättömyydestä ja kiireestä.

”Äiti on ihanan pehmeä.” Tytön ääni tunkeutuu ärtyneiden ajtuksieni läpi. Jokin saa minut heräämään stressaantuneista ajatuksistani ja tytön puristus jalassani tuntuukin lämpimältä ja hellyyttävältä. Tuntuu kuin olisi herännyt epämiellyttävästä unesta, missä aika on kiihtynyt ja elämä näyttää lähes mahdottomalta selviytymistaistelulta. Katson keittiötä uusin silmin, se näyttää jotenkin valoisammalta ja lämpimmämmältä, aika ei enää juokse. Kaikki vain on - hyvin ja oikein. Hiljennän lieden levyn ja nostan pikkuihmisen syliini ja istun tuolille. ”No mitä?” kysyn. ”ÄÄÄÄÄIIIITIIII” kukkaseni kiljahtaa ja hymyilee riemukkaasti kun vihdoinkin näen hänet ja halaa tiukasti. ”Äitiä ikävä!” ”Tässä olen, mitä mun ruusunnuppuseni tietää?” ”NNNNNÄLKÄ!” Leikkaan pätkän kurkkua ja ojennan hänelle. ”Kiitos!” hän huudahtaa ja juoksee matkoihinsa.

Tällä kertaa heräsin päiväpainajaisesta. Hukuin hetkeksi ajatusvyyhteeni, ostin ajatukseni kiireestä ja vaatimuksista, riittämättömyydestä ja vaikka ja mistä ja mielen tarina alkoi näyttää todellisuudelta. Onneksi jokin sai minut heräämään takaisin tähän hetkeen, viisauteen ja ymmärrykseeni. Tai ei mikä tahansa jokin, ihmisessä, minussa ja sinussa on luontainen mekanismi joka palauttaa meidät ajatussotkusta takaisin tähän hetkeen, takaisin luonnolliseen viisauteen. Samalla tavalla kuin keho pyrkii aina parantamaan sairaudet, haavat ja katkenneet luut - mieli pyrkii takaisin tilaan jota kutsun luontaiseksi viisaudeksi tai luontaiseksi älykkyydeksi. Perustilamme on hyvinvointi ja terveys johon me (keho+mieli) lakkaamatta pyrimme.

Puheessamme kuulee usein että käsittelemme asiaa ”väärinpäin”. Kun asiat on hyvin, puhumme että ”kohta se paska kuitenkin taas osuu tuulettimeen.”. Odotamme että hyvä ei kestä ja palaamme lopulta aina vanhaan ja huonoon tai mikään onni ei kestä kuitenkaan kauan, eikä varsinkaan ikuisesti. 

Ei kestäkään. Elämän luonne on epävarma ja varmaa on vain muutos. Ihmismieli toimii siten, että välillä hukumme omaan ajatteluumme, ostamme kaikenkarvaiset mielemme tarinat ja uskomme että ne ovat totta. Ja yhtä luonnollista kuin että eksymme tarinoihimme on se, että heräämme niistä takaisin todellisuuteen, viisauteemme.  Tunteet vaihtelevat vuoristoradan tavoin mielen tarinan tahdissa sisään, ulos, sisään ulos… Siis sisään tarinoihin ja takaisin ulos todellisuuteen. Ei ole tarkoitus olla jatkuvasti iloinen ja onnellinen, se ei ole mahdollista eikä luonnollista tai tarkoituksenmukaista. Sade ravitsee maata, ilman sitä ei ole elämää. Tarvitsemme kaikkia säitä ja kaikkia tunnetiloja, ne eivät ole turhakkeita vaan luonnollinen ja tärkeä osa ihmiskokemusta.

Kaiken elämän luonne on vaihteleva. Ihmismielen perusolemus on kuin selkeä kirkas taivas, uskomattoman avara, rajaton ja täysin selkeä, aurinkoinen, iäinen. Ja yhtä luonnollista on että toisinaan pilvet peittävät selkeyden. Joskus pilvet ovat pieniä, nopeasti ohilipuvia melko harmittomia hattaroita ja toisinaan synkkiä paksuja ukkosrintamia, jolloin näyttää kuin aurinko olisi kadonnut kokonaan ja ehkä iäisyyksiksi. Mutta kun annamme elämän tapahtua omaa luonnollista rataansa, pilvet hälvenevät kyllä ja selkeys palaa - aina ja iäisesti, täysin vuohia tai neitsyitä uhraamatta, ilman sade tai aurinkotansseja, ilman taistelua tai ulkoisten asioiden muuttamista, tai positiivisten asioiden väkisinajattelemista, ihan itsestään - luonnollisesti.

Valaistuminen tapahtuu joka päivä monia kertoja. Se ei ole mitään sen mystisempää kuin se, että heräät ajattelustasi, päiväpainajaisistasi luonnolliseen viisauteesi. Siihen tilaan missä ihmispotentiaali, se täysin aliarvioitu luonnonvoima, on käytössäsi. Se sama voima minkä avulla on jokainen suuri ja pieni keksintö ja saavutus tässä maailmassa  saatu aikaan. Ja se on saatavillasi joka hetki, kunhan heräät tarinastasi siitä millaista elämä on - siihen ihmeeseen mitä se todella on!