Ihme nimeltä elämä

Viisi asiaa mitkä opin kun äitini kuoli

Äitini menehtyi vaikean sairauden seurauksena toukokuussa vuonna 2010, vain 53 vuoden ikäisenä. Hänen sairautensa oli hyvin agressiivinen ja sen toteamisesta meni vain kaksi ja puoli kuukautta siihen, kun hänen elämänliekkinsä sammui - viimeinkin. 

Viimeinkin siksi, että hän sinnitteli uskomattomien kipujen ja tuskan kanssa paljon pidempään kun lääkärit olisivat ikinä uskoneet. Vielä silloinkin, kun hänen ei mitenkään olisi pitänyt pystyä enää kävelemään, hän nousi sängystä kuin vieteri ja käveli horjuen vessaan itse. Pelkäsimme lääkäreiden kanssa, että hänen selkärankansa murtuisi kasvainten levittyä luuhun, kun hän sinnikkäästi nousi itse ylös sängystään.

Uskon, että hän teki niin, koska hän halusi pysyä kiinni elämässä. Hän ei ollut vielä valmis lähtemään ja jättämään tätä elämää, ei vaikka hän oli menettänyt pienessä hetkessä lähes koko aikaisemman elämänsä, itsemääräämisoikeutensa ja kivunhoidossa epäonnistuttiin täydellisesti.

Tuolloin opin elämäni tärkeimmän läksyn: 1) Elämä on Ihme! Elämä on lahja, ja se, että herään aamulla uuteen päivään on lahja! Se ei ole itsestäänselvyys, sillä emme voi koskaan tietää onko aikaa jäljellä paljon vai ei ollenkaan.

Äitini erosi toisesta miehestään kuolemaansa edeltävänä syksynä. Hän oli elänyt elämänsä palvellen perhettään ja yritystään. Äitini pyöritti perheyritystä ja samalla piti huolta huumeenkäyttäjätyttärestään, sisarestani. Äidilläni ei ollut ollut ikinä aikaa ja tilaisuutta toteuttaa omia unelmiaan ja intohimojaan.

Tuona syksynä 2009 eronsa jälkeen äitini kirjoitti listan asioista, joista hän oli aina unelmoinut ja päätti, että nyt oli aika alkaa elää omia unelmiaan todeksi. Mutta hän ehti kirjoittaa vain listan, ei toteuttaa noita asioita.

Syksyn mittaan hänen terveytensä romahti ja muutamaa kuukautta ja lukuisia tutkimuksia myöhemmin lääkärit löysivät häneltä laajalle levinneen haimasyövän. Jäljellä oleva aika oli laskettavissa viikoissa.

Toinen läksy, tai oikeammin lahja minkä sain tuossa prosessissa oli ymmärrys että 2) unelmien toteuttamisen aika on nyt. Juuri nyt on aika elää parasta mahdollista elämää!

Kun tein äitini saattohoitoa, imetin tuolloin vasta 6-8 kuukauden ikäistä esikoistani. 3) Opin myös, että ihminen selviää mistä vain ja vaikka olosuhteet olisivat millaiset tahansa, aina voi löytää syyn nauraa ja olla onnellinen.

Kaiken surun ja itkun keskellä, huolehtiessani äitini saattohoidosta, en voinut olla vastaamatta vauvani hymyyn ja kikatukseen. En voinut luovuttaa ja jäädä suruuni rypemään, sillä poikani

tarvitsi minua. Minun oli katsottava tulevaisuuteen, joka meillä muilla oli vielä jäljellä.

Opin että 4) mikään tunne ei sulje toista tunnetta pois. Pienessä hetkessä äärimmäisestä surusta ja räkäposkella itkusta voi vaihtaa lämpöön ja rakkauteen, iloon ja kiitollisuuteen, ja toisinpäin - kunhan vain sallii tunteen vaihtua, olosuhteista huolimatta. Kunhan ei tee mistään tunteestaan itselleen identiteettiä.

Ja lopulta viides asia, minkä opin vasta kun elin surutyössä eteenpäin on se että, 5) se mikä tapahtuu - tapahtuu. Asiat ovat aina oikein, miten väärältä ne saattavatkin näyttää - niin ne ovat oikein niinkuin ne ovat. Sitä on surussa lähes mahdoton hyväksyä, mutta kun vuosia kuluu, niin voi nähdä tuskallistenkin asioiden "kauneuden".

Elämän luonne on epävarma. Varmaa on vain se, että siinä missä me synnymme, me myös kuolemme - eikä missään luvata että se tapahtuisi vasta kuin olemme saaneet elää pitkän hyvän elämän. 

Siksi haluan kertoa äitini tarinan, sillä se on hänen lahjansa kaikille heille jotka vielä elävät ”sitten kun” elämää. 

On vain NYT!